Miksi Iranilaiset Palaavat Kaduille: Vuosisata Toistuvaa Protestia

Vallan ja kansan kohtaamiset: 1800-luvun lopun kipinät

Iranin historia on täynnä toistuvia syklejä, joissa kansan tyytymättömyys purkautuu avoimeen protestiin. Yksi varhaisimmista ja merkittävimmistä esimerkeistä on vuoden 1891 tupakkaprotesti. Tämä liike sai alkunsa, kun shaahi Nasser al-Din Qajar myönsi brittiläiselle Major Gerald F. Talbotille yksinoikeuden kaiken Iranin tupakan tuotantoon, myyntiin ja vientiin. Päätös herätti laajaa suuttumusta niin kauppiaiden, maanviljelijöiden kuin papistonkin keskuudessa, jotka näkivät sen loukkauksena taloudellista itsemääräämisoikeutta ja islamilaisia arvoja kohtaan. Protestit levisivät Teheranista muihin kaupunkeihin, ja ne huipentuivat merkittävään uskonnolliseen ediktiin.

Suurayatollah Mirza Hasan Husseini Shirazy antoi fatwan, joka kielsi kaiken tupakan käytön, vedoten siihen, että englantilaisten monopolin kautta tupakanpoltosta tulisi kiellettyä (haram). Tämä johti siihen, että jopa shaahin vaimot lopettivat tupakan käytön, osoittaen uskonnollisen auktoriteetin valtavan voiman. Vain 12 kuukautta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen shaahin oli pakko perua sopimus ja korvata Talbotille 500 000 punnan summa. Tämä tapahtuma merkitsi merkittävää vedenjakajaa ja osoitti, että kansan ja uskonnollisen johdon yhteinen painostus saattoi pakottaa hallitsijat perääntymään. Se loi precedentin tuleville kansannousuille ja osoitti, että kansa on valmis puolustamaan etujaan ulkomaista tunkeutumista ja hallinnon mielivaltaa vastaan.

Perustuslaillinen vallankumous ja demokratian lyhyt toivo (1906–1911)

Vuoden 1906 perustuslaillinen vallankumous oli syvempi ja järjestelmällisempi yritys uudistaa Iranin hallintoa. Kansalaisten tyytymättömyys shaahi Mozaffar ad-Din Shah Qajarin epäpätevyyteen, talouskriisiin ja ulkomaisten valtojen (erityisesti Britannian ja Venäjän) kasvavaan vaikutusvaltaan oli laajaa. Kauppiaat, älymystö ja uskonnollinen papisto ryhtyivät yhdessä vaatimaan oikeudenmukaisuutta, lainsäädännöllistä neuvostoa ja perustuslakia rajoittamaan shaahin absoluuttista valtaa. Mielenosoitukset ja istumalakot, joissa tuhannet ihmiset kokoontuivat esimerkiksi Britannian lähetystöön turvan vuoksi, kasvoivat niin suureksi paineeksi, että shaahi joutui taipumaan.

Elokuussa 1906 Mozaffar ad-Din Shah allekirjoitti perustuslain ja suostui perustamaan Majlesin, kansallisen parlamentin. Tämä oli valtava voitto, ja seuraavana vuonna valittiin ensimmäiset edustajat. Vallankumous ei kuitenkaan ollut helppo. Seuraavina vuosina nähtiin useita vastavallankumouksellisia yrityksiä, erityisesti Mohammad Ali Shah Qajarin toimesta, joka yritti kumota perustuslain venäläisten joukkojen tuella. Vaikka perustuslaillinen hallitus kesti vain muutamia vuosia, sen perintö oli pysyvä. Se istutti iranilaisiin idean kansallisesta suvereniteetista, perustuslaillisesta hallinnosta ja hallitsijan vallan rajoittamisesta, periaatteet jotka ovat ohjanneet monia myöhempiä uudistusliikkeitä ja mielenosoituksia.

Öljyn kirous ja ulkomaiden puuttuminen: Mosaddeghin kaatuminen (1953)

20. vuosisadan puolivälissä Iranin koettelemukset huipentuivat demokraattisesti valitun pääministerin Mohammad Mosaddeghin kaatamiseen. Mosaddegh tuli valtaan massiivisen kansansuosionsa ansiosta, joka perustui hänen kansalliseen intoonsa ja päättäväisyyteensä kansallistaa Iranin öljyvarat. Vuodesta 1908 lähtien Brittiläinen Anglo-Iranian Oil Company (AIOC) oli hallinnut Iranin öljyntuotantoa ja jakelua, maksaen Iranille vain pienen osan voitoista. Mosaddeghin johtama hallitus kansallisti öljyteollisuuden maaliskuussa 1951, mikä johti vakavaan kriisiin Britannian ja Iranin välillä.

Britannia asetti Iranille taloussaarron, ja Yhdysvallat, aluksi tukien Mosaddeghia, kääntyi myöhemmin häntä vastaan kylmän sodan pelkojen ja kommunismin leviämisen uhan vuoksi. Elokuussa 1953 Yhdysvaltain ja Britannian tiedustelupalvelut (CIA ja MI6) järjestivät salaisen Operaatio Ajax -nimisen vallankaappauksen. Tämä kaappaus syrjäytti Mosaddeghin ja palautti shaahi Mohammad Reza Pahlavin absoluuttiseen valtaan. Kaappaus päätti Iranin lyhyen demokraattisen kokeilun ja jätti syvän arven maan poliittiseen maisemaan, synnyttäen syvää epäluuloa länsivaltoja kohtaan ja myötävaikuttaen myöhemmin vuonna 1979 tapahtuneeseen vallankumoukseen.

Islamilainen vallankumous (1979) ja sen jälkimainingit (1999–2009)

Vuoden 1979 islamilainen vallankumous oli massiivinen kansannousu, joka yhdisti hyvin erilaisia ryhmiä – papistoa, kauppiaita, opiskelijoita ja vasemmistolaisia – vastustamaan shaahi Mohammad Reza Pahlavin hallintoa. Tyytymättömyys kohdistui shaahin itsevaltaiseen hallintoon, poliittiseen tukahdutukseen (erityisesti SAVAKin, salaisen poliisin, toimintaan), sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen ja shaahin länsimaalaistamispolitiikkaan, jota monet pitivät islamilaisen kulttuurin vastaisena. Ayatollah Ruhollah Khomeinin johtama vallankumous kaatoi shaahin hallinnon ja perusti islamilaisen tasavallan syksyllä 1978 alkaneiden massiivisten mielenosoitusten jälkeen. Miljoonat ihmiset osallistuivat protesteihin Teheranissa ja muissa kaupungeissa vaatien shaahin eroa. Shaahi pakeni tammikuussa 1979, ja Khomeini palasi maanpaosta helmikuussa, aloittaen uuden aikakauden.

Vaikka islamilainen vallankumous lupasi vapautta ja oikeudenmukaisuutta, monet iranilaiset kokivat pian sen itsensä muuttuneen autoritaariseksi. Vuoden 1999 opiskelijaprotestit käynnistyivät heinäkuussa, kun turvallisuusjoukot hyökkäsivät raa'asti Teheranin yliopiston asuntolaan. Tämä oli vastaus rauhanomaiseen mielenosoitukseen, jonka laukaisi uudistusmielisen sanomalehden, Salamin, sulkeminen. Tapauksessa kuoli ainakin yksi opiskelija, Ezzat Ebrahim-Nejad, ja satoja muita loukkaantui ja vangittiin. Protestit levisivät yli 18 kaupunkiin ja osoittivat kasvavaa tyytymättömyyttä hallinnon tukahduttaviin toimiin ja lupauksen pettämiseen vapauden ja demokratian suhteen. Ne olivat varhainen merkki uudesta sukupolven tyytymättömyydestä teokraattiseen hallintoon.

Vuoden 2009 presidentinvaalit ja niitä seuranneet tapahtumat, tunnettu nimellä Vihreä liike, mobilisoivat miljoonia iranilaisia kaduille. Presidentti Mahmoud Ahmadinejadin uudelleenvalintaa pidettiin laajalti vilpillisenä, ja opposition ehdokas Mir-Hossein Mousavi kehotti kannattajiaan protestoimaan. Mielenosoitukset olivat massiivisia, ja niihin osallistui jopa kaksi miljoonaa ihmistä Teheranin kaduilla 15. kesäkuuta. Hallitus vastasi mielenosoituksiin äärimmäisellä väkivallalla, pidättäen tuhansia ja tappamalla kymmeniä mielenosoittajia, kuten tunnetun Neda Agha-Soltanin. Vihreä liike oli merkittävä, sillä se käytti sosiaalista mediaa massiivisten mielenosoitusten koordinoimiseen, ja sen protestit olivat suurempia ja pitkäkestoisempia kuin mikään aiempi vastarinta islamilaisessa tasavallassa. Vaikka liike lopulta tukahdutettiin, se loi pohjaa tuleville protesteille ja osoitti kansan jatkuvan halun muutokseen. (Amnesty International, 2010)

Vuosien 2017–2019 talousprotestit ja “Ei uskonnollista hallitusta” -huudot

Vuosien 2017–2018 protestit, jotka alkoivat Mashhadista ja levisivät nopeasti yli sataan kaupunkiin, olivat enimmäkseen taloudellisesti motivoituja. Korkea työttömyys, inflaatio ja korruptio ajoivat ihmisiä kaduille. Protestit alkoivat hintojen nousun vastustamisena, mutta muuttuivat nopeasti poliittisiksi, ja mielenosoittajat huusivat iskulauseita kuten 'Kuolema diktaattorille' ja 'Ei Gazalle, ei Libanonille, elämäni Iranille', kritisoiden hallinnon ulkopolitiikan kustannuksia kansalaisten kustannuksella. Protestit olivat hajautuneita ja levisivät nopeasti alueille, joissa ei aiemmin ollut ollut merkittäviä mielenosoituksia. Ne osoittivat, että taloudellinen ahdinko oli syvästi yhteydessä hallinnon legitimiteettikriisiin, ja hallitus reagoi tukahduttamalla ne väkivaltaisesti, pidättäen tuhansia ja tappaen kymmeniä.

Marraskuussa 2019 Iran koki yhden sen historiassa suurimmista ja väkivaltaisimmin tukahdutetuista protestiaalloista. Mielenosoitukset käynnistyivät hallituksen ilmoitettua bensiinin hinnan kolminkertaistamisesta. Tämä viimeinen pisara laukaisi levottomuudet, jotka levisivät nopeasti yli 100 kaupunkiin. Mielenosoitukset olivat laajempia ja syvällisempiä kuin aiemmat, kohdistuen suoraan korkeimpaan johtajaan, Ayatollah Ali Khameneiin. Ihmiset polttivat pankkeja, hallituksen rakennuksia ja jopa uskonnollisia seminaareja. Hallinto vastasi käyttämällä tappavaa voimaa. Amnesty International raportoi, että hallitus tappoi vähintään 304 ihmistä protestien aikana todennäköisesti paljon enemmän. Lisäksi tuhansia vangittiin ja kidutettiin. Internet suljettiin lähes viikoksi, jotta tiedot protesteista ja väkivaltaisesta tukahduttamisesta eivät leviäisi ulos maasta. Nämä protestit paljastivat hallinnon haurauden ja kansan syvään juurtuneen vastarinnan. (Amnesty International, 2020)

Ihmiset polttivat pankkeja, hallituksen rakennuksia ja jopa uskonnollisia seminaareja.

Nainen, Elämä, Vapaus: Mahsa Aminin perintö (2022–)

Syyskuussa 2022 22-vuotiaan Mahsa Aminin kuolema moraalipoliisin hallussa sytytti 'Nainen, elämä, vapaus' -protestit, jotka levisivät nopeasti koko Iraniin ja muuttuivat merkittävimmäksi uhaksi islamilaiselle tasavallalle vuosikymmeniin. Amini pidätettiin väitetystä huivin väärinkäytöstä Teheranissa, ja hän kuoli sairaalassa muutamaa päivää myöhemmin. Perheen ja silminnäkijöiden mukaan häntä oli pahoinpidelty. Tämä tapaus sytytti vuosikymmenten kertyneen vihan hijabipakkoa, naisten oikeuksien puutetta ja laajempaa hallinnon autoritaarisuutta kohtaan.

Protestit olivat ainutlaatuisia siinä, että naiset ja nuoret tytöt olivat niiden eturintamassa, riisuivat huivejaan julkisesti, leikkasivat hiuksiaan ja huusivat iskulauseita kuten 'Nainen, elämä, vapaus'. Mielenosoitukset levisivät satoihin kaupunkeihin ja jopa pienempiin kyliin, saaden tukea eri yhteiskuntaluokista ja etnisistä ryhmistä. Hallitus vastasi jälleen kerran äärimmäisellä väkivallalla. Iran Human Rights (IHR) raportoi yli 500 kuolleesta, mukaan lukien kymmenet lapset, ja kymmenien tuhansien pidätyksistä. Useita ihmisiä tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin protesteihin osallistumisesta. Vaikka protestien intensiteetti laantui keväällä 2023, ne jättivät pysyvän jäljen Iranin yhteiskuntaan, osoittaen kansan syvän vapauden kaipuun ja hallinnon alati heikkenevän legitimiteetin. (Iran Human Rights, 2023)

Tulevaisuus on sumea, mutta yksi asia on varma: Iranin kansa on edelleen valmis riskeeraamaan kaiken vapautensa ja oikeuksiensa puolesta. Historiallinen kaari tupakkaprotesteista 'Nainen, elämä, vapaus' -liikkeeseen osoittaa yhä kasvavaa päättäväisyyttä ja halua hallinnon muutokseen. Vaikka sorto on ollut brutaalia ja uhreja on ollut lukuisia, vastarinta elää edelleen. Kansainvälisesti paine Iranin hallintoa kohtaan kasvaa, mikä toivottavasti auttaa iranilaisia heidän taistelussaan demokraattisemman ja ihmisoikeuksia kunnioittavan yhteiskunnan puolesta. Kuten historia osoittaa, jokainen tukahdutettu protesti kylvää siemenen seuraavalle, ja Iranin kansa tuskin antaa periksi taistelussaan.